Vessasta kohti valoa.

Sateinen ja pimeä syysaamu, iholle laskeutuva sumuverho kastelee kasvot ohimolta valuvien hikikarpaloiden lisäksi. Poltan tupakkaa pienen asuntoni parvekkeella odottaen kärsimättömänä ja ahdistuneena, että koska myyjä ottaa yhteyttä. Melkein jo näen puhelimen näytöllä hallusinaation kaltaisen ilmentymän viestistä; ”Nyt käyty apteekissa hakemassa medikinetit, saa tulla.”

Katson olkani yli sisälle ja silmäkulmani kostuvat välittömästi. Sisällä siistissä olohuoneessa pieni, viaton pellavapäinen nelivuotias poikani haparoi lautaseltaan aamupuuroa suuhunsa sohvalla istuen ja lastenohjelmaa haltioituneena katsoen. Lapsen kasvot hehkuvat valoa ja posket punoittavat heleästi. Valtava rakkaus ja suunnaton ylpeys valtaa ajatukseni, miten minä olen voinut saada jotain noin ihanaa aikaiseksi. Pyyhin kyyneleet silmäkulmistani ja päässäni jatkuu sama tinnitys, puren hampaita yhteen. Vetohimot ovat yltyneet maksimaaliseen huippuunsa. Selkäni on hiestä märkä, oksennusta nousee kurkkuun ja vatsassa velloo.

kiire, kiire, kiire

Puhelin tärähtää jalkojeni välissä, ilmoitusnäytöllä juuri sellainen viesti kuin toivoinkin. Ponnahdan parveketuolista ylös melkein liukastuen betoniparvekkeen märkään lattiaan. Juoksen eteiseen läpi pienen olohuoneen änkyttäen ja oksennusta nieleskellen ”Äiti käy äkkiä tuolla noin ja tulee ihan kohta.” samalla kiskoen kulahtaneita tennareita jalkaani ja hamuten auton avaimia eteisen pöydällä olevasta korista. Poikani yrittää kysyä mihin olen menossa, mutta vedän hupparin huppua pitkälle kasvoilleni välttäen katsekontaktia poikaani, koska en pysty katsomaan tämän ihmettynyttä ja pelokasta katsetta hänen kasvoilla. ”Minulla ei oikeesti rakas mene kauaa.” Paiskaan kerrostalokaksion oven kiinni perässäni ja syöksyn alas rappusia toivoen, etten törmää yhteenkään naapuriin. Puskeudun rapun alaovesta pimeään syysaamun sumuun suunnistaen autolleni.

Autossa puristan rattia rystyset valkoisena, oloni tuntuu päihtyneeltä ja epävarmalta vaikka olen vasta hakemassa ensimmäistä annosta. Huokaisen pienen helpotuksen henkäisyn, sillä myyjä asuu vain alle kilometrin päässä. Saavun kerrostalolähiön parkkipaikalle ja kurvaan auton ruutuun. Kävelen ripeästi kerrostalon ensimmäiseen rappuun puristaen seteliä taskussani. Seuraavalla tasanteella ovi kolahtaa auki ja myyjä tulee ojentamaan minulle foliopakkauksen, en kehtaa katsoa myyjää edes silmiin, ojennan rypistyneen setelin ja poistun hiljaa kiittäen.

Tarkoituksenani oli käydä vielä apteekissa hakemassa stoppipaketti, joka sisältää kolme ruiskua ja neulaa sekä antiseptisiä puhdistuspyyhkeitä. Kaksi violettia kapselia foliopakkauksessaan poltteli kumminkin liikaa ja liikenneympyrästä kaarsin auton kohti kotia. Tässä reissussa oli kulunut ehkä 7 minuuttia aikaa, mutta valtava syyllisyyden vasara jyskytti takaraivoani. Kuka jättää pienen lapsen kotiin yksin edes noin lyhyeksi aikaa?

Sisälle päästyäni oli vastassa poikani, joka oli siirtynyt vatsalleen pötköttelemään olohuoneessa sijaitsevalle sängylleni edessään lempipehmolelunsa. Tiuskaisin pojalle ”Vie puurokulho lavuaariin ja mene huoneeseesi leikkimään.”

vapisevat valmistelut

Vedin pojan huoneen oven hiukan kiinni ja kaivoin eteisen kaapin ylimmältä hyllyltä korista tyhjän tölkin, roll-on deodorantin ja käytetyn ruiskun ja neulan, nämä sylissäni syöksähdin vessaan ja lukitsin oven perässäni. Laskin tarvikkeet käsistäni pyykinpesukoneen kannen päälle. Käänsin tölkin ylösalaisin. Kaivoin foliopakkauksen taskustani ja napsautin violetit kapselit irti siitä, kapselien sisällön kaadoin tölkin pohjaan. Laitoin vesihanan päälle ja aloin deodoranttipurkilla murskaamaan rakeita tölkin pohjaan. Murskausääni maksimoi ahdistukseni ja ääni tuntui päässäni niin kovalta, että se kantautuu koko kerrostaloon. Siniset ja valkoiset rakeet olivat hiotuneet vaaleansiniseksi jauheeksi. Irrotin käytetyn ruiskun päästä neulan ja mittasin ruiskuun kaksi milliä vettä, tyhjensin ruiskun tölkin pohjalle vaaleansinisen jauheen sekaan. Otin vettä ruiskun täyteen, asetin neulan paikoilleen ja irroitin korkin, tyhjensin ruiskun neulan kautta testatakseni neulan olevan auki. 

vihdoinkin helpotus

Asetin korkin neulaan ja neulan ruiskuun. Sekoittelin tölkin pohjassa olevaa seosta korkilla hetken ja heitin pohjalle tupakan filtteristä leikatun palan. Irrotin vielä kerran ruiskusta neulan ja imin lonkeron värisen nesteen filtterin läpi ruiskuun. Istahdin hikisenä vessanpöntölle pyyhkien hikeä otsaltani. Irrotin korkin ja painoin neulan kyynärtaipeeni ihosta läpi. Kuulin pienen rusahduksen ja varmistuin että neula läpäisi rustoittuneen verisuonen. Otin ruiskulla hieman pakkia ja painoin lonkeron värisen nesteen suoneeni.

Silmissäni sumeni ja tuntui kuin pulssini olisi hetkeksi pysähtynyt. Tuntui kuin esirippu laskeutuisi kasvoilleni. Samalla tuntui päässäni olevan miljoona kiertävää ajatusta ja samalla sen tyhjentyvän kaikesta. Tätä hurmosta kesti vain muutaman minuutin. Sitten. Sitten iski ahdistus. Painoin kyynärtaivetta vessapaperimytyllä ja aloin keräilemään tarvikkeita kiireellä pois. Syke alkoi nousta korkeaksi ja korvissa alkoi tinnittää. Tämä oli ihan normaalia, koska annokset olivat jo niin suuria. Tulin pois vessasta ja kurkkasin poikani huoneeseen ajatellen, että onneksi tämä ei varmaan tajunnut mitään. 

Seuraava annos?

Menin parvekkeelle tupakalle, päällimmäisenä valtava lähes paniikinomainen ahdistus. Istahdin alas ja otin puhelimen käteen tajuten, että minun täytyy taas ottaa myyjään yhteyttä.  Oravanpyörä pyörii.

ahdistus, syyllisyys, itseinho

Tätä viimeiset kaksi käyttävää vuottani oli. Olin narkomaani äiti, joka oli aina paikalla mutta harvoin selvinä päivinä läsnä. Koti oli siisti ja perusasiat oli jotenkin kunnossa. Käytin jo mieluiten yksin, koska kärsin lamaannuttavasta ahdistuksesta. Kärsin siitä päihtyneenä ja kärsin siitä selvinpäin. Ahdistuksen aiheutti pakonomainen himo, nukahdin siihen himoon ja heräsin siihen. Jokaisen annoksen jälkeen lupasin itselleni sen olevan viimeinen ja puoli tuntia myöhemmin havahduin olevani taas vessassa väsäämässä rituaalinomaisesti seuraavaa annosta. Syyllisyys, häpeä, pettymys ja itseinho jäytäsi sisältäpäin. Olo oli toivoton. Päällimmäisenä ajatus, että tuo pieni pellavapää ansaitsisi niin paljon enemmän rakkautta, iloa, turvallisuutta ja lämpöä mitä pystyin niin rikkinäisenä ja riippuvuuden riepottamana tarjoamaan. 

riippuvuus poistuu muttei katoa kokonaan

Tätä kirjoittessa tunsin jotain hämmentävää, jokin outo tunne mitä en ole tuntenut yli kolmeen vuoteen. Varsinkin kohdassa, jossa valmistelin käyttöannosta vessassa alkoi rinnassani tykyttää kirjoittaessani. Miten sitä nyt ymmärrettävästi kuvailisi. Kuin pieni musta, mutta pehmoinen epämääräinen möykky jossain vatsan alueella olisi vähän alkanut vuotamaan sitä tuttua ahdistusta sisälleni. 

Tunne kertoo siitä, että sairaus ei minusta katoa koskaan, vaikka olen toipunut ja vapautunut tuosta päihdehelvetistä. Tänä päivänä hyväksyn tuon menneisyyteni ja tunnistan, pystyn ja osaan käsitellä muisteluista aiheutuvat tunteet ja onkin hyvin terapeuttista välillä palata noihin aikoihin.

ahdistuksesta vapauteen ja valoon

Päihteistä vapautumisen myötä elämä muuttui kyllä jokaisella sen osa-alueella niin paljon paremmaksi, mitä osasin edes ajatella ja käsittää. Elämämme on täynnä vapautta, rakkautta, läsnäoloa, lämpöä ja turvaa. Mieli täynnä unelmia ja tavotteita ja tavoitteellisesti menen niitä kohti. Ja päihdevapaana edes vaikeimmat pettymykset tai kurjimmat vastoinkäymiset eivät tunnu läheskään niin kamalalle, epätoivoiselle tai ahdistavalle, miltä tuntuu muistot tuolla vanhan kodin vessassa huumeruisku kädessä. 

Varjon takana on aina se valo.

Rakkaudella,

Jenna

jenna lind