Alkoholismi – perhehäpeä
En tiedä kuinka monta päivää meillä oli taas odotettu isää kotiin. Äiti kulkee huolissaan ikkunasta toiseen ja itkee kun luulee etten näe. En voi mennä ulos, ettei äiti ole yksin. Keksin kavereille selityksiä, meillekään ei voi kukaan tulla.
Taksi kaartaa pihaan ja äiti on jo ovella, nyt se alkaa – vedän henkeä ja valmistaudun. On oltava vastassa, koko ajan paikalla. Äiti huutaa, huutaa lujaa. Se ottaa lompakon isän taskusta, isä yrittää sanoa jotakin, horjuu, lysähtää eteiseen. Äiti jatkaa huutamista, taas on kaikki rahat juotu, millä ostetaan ruokaa. Minä itken ja koitan saada äitiä lopettamaan huutamisen ja antaisi isän olla, sehän tuli kotiin. Äiti huutaa, minä itken kovaa huutaen ja roikun äidissä. Minä huudan niin että en saa henkeä, eikä ne kuule. Lopulta nyyhkin enää, voimattomana, nyyhkin, äiti halaa ja itkee. Jossain vaiheessa olen nukahtanut.
Väsyneenä koulussa. Kai joku joskus kysyi mitä tein eilen, en kertonut. Ehkä joku huomasi itkettyneet silmäni, kysyikö kukaan koskaan niistä, en muista.
Kun palaan kotiin isä makaa peiton alla, pyytää tuomaan vettä, nousee sitten ja kävelee edestakaisin tuskaisena. Sillä on paha olla. Nyt pitää olla vaan hiljaa ja odottaa, kohta isä jaksaa taas.
Yhdessä hetkessä – monta päivää kateissa ollut, ympärikännissä kotiin tullut kamala, haiseva, likainen ihminen, hädin tuskin isän näköinen, jonka kotiintuloa lapsi on samalla pelännyt ja toivonut on siinä toipumassa ryyppyputkestaan, sääliä ja myötätuntoa vailla.
Isän alkoholismi oli koko perheen vaiettu helvetti. Elämä oli epätietoa, pelkoa, varuillaan oloa ja odotusta. Perheen sisällä ei asioista puhuttu ja ulkopuolisilta niitä peiteltiin. Häpeä pakotti vaikenemaan.
Elettiin 80-luvun alkua ja tuosta ajasta on moni asia muuttunut. Silti, tänäkin päivänä perheen sisäinen ongelma (alkoholismi) on tarkoin varjeltu salaisuus. Niinä heikkoina ryyppyputkien jälkeisinä hetkinä isä olisi ollut valmis vastaanottamaan mitä vaan apua. Jos silloin olisi joku heittänyt pelastusrenkaan meille ikkunasta sisään, niin siihen olisi tartuttu! Ulos talosta apua hakemaan ei ollut rohkeutta lähteä. Isä sai apua vasta paljon myöhemmin, mutta siihen mennessä oli monessa mielessä jo aivan liian myöhäistä.
// Aliisa – tytär, äiti, raitis alkoholisti
