Päihdeohjelma – apua vai höpöhöpöä?
Päihdeohjelma on rangaistus- ja valvontamenettely. Apua tarvitseva alkoholisti ohjataan kontrollin, ei avun piiriin.
Suomessa on valistuneen arvion mukaan noin 300 000 työssäkäyvää alkoholistia. Moni selviää töistään rimaa hipoen saamatta koskaan irti täyttä potentiaaliaan. Suurelle osalle työ on jokapäiväinen kärsimysnäytelmä ennen helpottavaa huikkaa. Työ tarjoaa monelle juovalle alkoholistille jonkinlaisen turvallisen viitekehyksen elämään. Rutiinin, joka estää syöksyn alkoholismin viimeisiin vaiheisiin. Monelle työ on myös henkilökohtainen perustelu juomisen jatkamiseen. ”Kyllähän mä aika reippaasti otan mutta jumalauta, aina oon työni hoitanut!”
”Päihdeohjelma on lakisääteinen niillä työpaikoilla, joilla toteutetaan huumetestausta” -Työterveyshuoltolaki, Laki yksityisyyden suojasta työelämässä
Okei, melkein kaikilla työpaikoilla on nykyään huumetestit ja myös jonkinlainen päihdeohjelma. Mutta mikä on päihdeohjelman tarkoitus ja sisältö? Kuka päihdeohjelmasta hyötyy vai hyötyykö kukaan? Henkilöstöltä kysyttäessä vastaus on yleensä aina ”Jaa mikä? Onko meillä joko päihdeohjelma?”
Kaikki työnantajat haluavat näyttää hyvältä, olla humaaneja edelläkävijöitä ja päästä Great place to work -gaalaan. Höpistään aikaisesta puuttumisesta ja varhaisesta välittämisestä. Jos jollain on kokemusta siitä, miten nämä reaalimaailmassa toimivat, niin kuulisin mielelläni esimerkkejä. Mun näkemyksen mukaan kyse on lähinnä siitä, että kyllähän meilläkin tuollainen pitää olla. Jos ei muuten, niin ainakin markkinointitiimin mielestä.
Valvontaa ja kontrollointia
Haastattelin Mehiläisen ja Terveystalon työterveyslääkäreitä ja niputin omat kokemukseni ja tietoni yhteen heidän vastaustensa kanssa. Lopputulos: päihdeohjelmien aktuaalinen hyöty on hyvin lähellä nollaa.
Lähes jokainen päihdeohjelma nykyisessä muodossaan on käytännössä valvonta- ja rankaisumenettely. Päihdeongelmainen työntekijä ohjataan varoituksen kera valvonnan piiriin. Termi ”hoitoonohjaus” ei todellakaan tarkoita sitä, että alkoholistille tarjottaisiin mahdollisuus päästä ammattimaisen ja tehokkaan hoidon piiriin. Useimpien päihdeohjelmien ainoa konkretia on viikoittainen puhallus alkometriin työterveyshoitajan vastaanottohuoneessa. Karuimmillaan hoitoonohjaus on ensimmäinen pakollinen steppi prosessissa, jonka perimmäinen tarkoitus on päästä sairastuneesta työntekijästä eroon.
Alkoholismia ei haluta tunnistaa
Työterveyslääkärit eivät halua diagnosoida alkoholismia eivätkä kysyä liian ikäviä kysymyksiä potilailta. Lääkärit ylipäätään toivovat, että heillä olisi joku taho, jolle päihdeongelmaiset asiakkaat voisi ohjata. Lääkärikeskuksilla ei ole valmiuksia, rakenteita, osaamista eikä resursseja päihdeongelmien hoitoon.
Yksityisessä työterveyshuollossa hoitoon ohjattu alkoholisti pääsee parhaassa tapauksessa keskustelemaan työterveyspsykologin kanssa. Tämä on mahdollista, jos yritys on sisällyttänyt tämän palvelun työterveyssopimukseensa. Ja jos käy ihan mieletön tuuri, niin psykologilla saattaa olla jonkinlainen aavistus riippuvuussairauksista.
Julkisen terveydenhuollon varassa olevat työssäkäyvät alkoholistit ovat tietenkin vielä huonommassa asemassa. He päätyvät kuukausien mittaisiin jonoihin odottamaan ensimmäistä hoitokontaktiaan. Tilastoista näkyy karu todellisuus; julkiseen terveydenhoitoon hakeutuneista alkoholisteista raitistuu alle 1%. Siis harvempi kuin yksi sadasta. ROI = katastrofi.
Hoidetaan oireita, ei sairautta
Yhteistä yksityiselle ja julkiselle puolelle on se, että molemmissa päädytään hoitamaan oireita; väsymystä, työuupumusta, unettomuutta, masennusta ja ahdistusta. Näitä hoidetaan ensisijaisesti lääkkeillä, jotka usein ovat bentsodiatsepiinejä (Diapam, Xanor, Opamox, Tenox, Temesta jne). Asiakas, jonka ongelmien juurisyy ja pääpäihde on alkoholi päätyy huomaamatta sekakäyttäjäksi. Tai jos hän sattuu pääsemään hetkellisesti irti alkoholista, niin riippuvuus on siirtynyt lääkkeisiin.
Primäärinen sairaus
Mitä sitten pitäisi tehdä? Minkä pitäisi muuttua? Oikeastaan kaiken. Lähtökohta muutokselle on kuitenkin simppeli; kaikkien päättävien ja hoitavien tahojen pitää ymmärtää, että alkoholismi on primäärinen sairaus. Primäärinen sairaus, joka aiheuttaa muita sairauksia. Riippuvuussairautta pitää hoitaa niinkuin muitakin primäärisiä sairauksia. Alkoholismin aiheuttamien oireiden (mm väsymys, uupumus, unettomuus, masennus) hoitaminen ja lääkitseminen ei poista juurisyytä. Päinvastoin, usein tilanne pahenee.
Masennus, uupumus ja unettomuus voivat tietenkin olla myös primäärisiä sairauksia. Näitä voidaan kuitenkin hoitaa tehokkaasti vasta siinä vaiheessa kun alkoholi on saatu pois yhtälöstä. Ei yhtään aiemmin. Kemiallinen sekamelska keskushermostossa ja aivoissa aiheuttaa sen, että on mahdotonta tietää mikä on syy ja mikä on seuraus.
Hoitopaletti kokonaan uusiksi
Riippuvuussairauksien hoidossa ylivoimaisesti tehokkaimmiksi hoitomuodoiksi on osoittautuneet vertaisuuteen ja vertaistukeen perustuvat menetelmät. Perinteisellä terveydenhuollolla, oli se sitten yksityinen tai julkinen, ei tällaisia vaihtoehtoja ole. Riippuvuussairauksia ei voi hoitaa perinteisin menetelmin. Lääkäri ei voi kirjoittaa reseptiä raitistumiseen.
Alkoholistien hoito pitäisi jatkossa pystyä keskittämään tahoille, joilla on parhaat mahdollisuudet auttaa. Palveluntarjoajille, joilla on riittävä osaaminen ja ymmärrys riippuvuussairauksista sekä mekanismit, jotka mahdollistavat jatkuvan kokemuksen vertaisuudesta.
// tatu varpukari
